perjantai 2. toukokuuta 2008

uudemman kerran: maakrapu vesilla

paasin naapurin nettiin ja nythan 'tama teksti lahtee..................
ja vahan tama jatkuu nyt siita mihin viimeksi jain, eli:


illalla, merellä
Pääsin sittenkin Santo Domingoon ja sain kirjoitusrimpsuni lähtemään ja näin kaupunkiakin sen verran, että voin sanoa pitäneeni siitä. Maahanmuuttovirkailijat, immigration officers tulivat kahdeksan jälkeen alukselle ja kun kuulin, että laiva lähtisi vasta kahdelta, hyppäsin tietysti maihin ja kaupunkiin. Ei se luonnollisesti aivan noin helposti käynyt. Proseduuri oli seuraavanlainen: Ensin näiltä virkailijoilta piti ostaa viisumi, 10 US dollaria ja minulla oli vain 20-dollarisia. Kesti hetken, ennen kuin löysin rahanvaihtajan, Aleksanteri I, jolla oli sen verran aikaa, että ehti vaihtaa rahan.
Sitten menin virkailijoiden kanssa odottamaan kyytiä, joka veisi sataman portille.
Iloinen viheltelevä miekkonen tuli jollakin satama-autolla oransseissa liiveissään ja päästiin sinne portille. Virkailijat häipyivät ja minut ohjattiin siihen ainoaan taksiin, mikä siellä oli. Sillä välin kun neuvottelin maksusta, tien toisella puolella joukko moottoripyöräpoikia huitoi minua sinne. Kauhistus, en halunnut motskarilla kaupunkikierrokselle.
Sain sadan dollarin kierrosmaksun alennettua seitsemään kymppiin ja siinäkin oli reilusti, sillä aikaahan ei ollut kuin yhteen saakka.

Matkaa Caucedon satamasta tähän Dominikaanisen Tasavallan pääkaupunkiin Santo Domingoon oli 37 km. Tuntui luksukselta korötellä hyvää moottoritietä ilman kuoppia ja hirveätä ruuhkaa ja ilman että koko ajan pelkäsi kuolevansa häkämyrkytykseen. Peru. Takanapäin.
Tien toisella puolella koko matkan turkoosinvärinen palmuinen merenranta.
Ja tietenkin hän vei minut ensimmäisenä krääsäkauppoihin. Tauluja, tauluja riitti eikä niissä täällä säästetä värejä. Jotenkin ne lumosivat karibiaanisella elämänilollaan, mutta kun ei edes ole seiniä mihin niitä ripustelisi. En antautunut lumouksille. Ne seinät kyllä tulevat ajankohtaiseksi niin pian kuin mahdollista. Ei tätä mustalaiselämää enää kauan voi kestää (siteeraten sorella Leenaa). Seinien geografinen sijainti on vielä ratkaisematta, mutta sehän onkin vasta se ensi syksyn ongelma.
Niissä krääsäkaupoissa sorruin sellaiseen ruosteiseen rautapalaseen, joka esittää kuunsirppiä ja tähteä. Tällään sen vaikka mökin ulkoseinään.

Sitten melkein epätoivoisena menin internet-kahvilaan (kahvila? ei siellä mitään tarjoiltu) ja ilman mitään vaikeuksia sain vihdoinkin blogini epilogian ”hetkiä nykyisestä todellisuusuudestani” lähtemään, kuten varmaankin olette huomanneet.
Ensin tosin piti kysyä vierustoverilta että missä tässä koneessa on @ eikä hänkään tiennyt tai ei ainakaan kertonut minulle. Viittoilin siihen taksinkuljettajani, joka mutusteli leipää jossain puhelinloossissa, mutta hän ei ymmärtänyt edes kysymystä. Onneksi joku niistä paikan omista pojista huomasi hätäni ja auttoi. Ja juttu lähti.

Kurvailimme sen jälkeen vähän sinne tänne ja sain jonkinlaisen käsityksen kaupungista. Kauniita puistoja, mukavan näköinen Malecon (rantakatu), viehättäviä rantaravintoloita, aika paljon kasinoita.
Tänne voisi ihan oikeasti tulla vaikka vähän pidemmäksikin aikaa kuin 3 tunniksi.
Ihmettelin, miksi rannat olivat tyhjät, ei ollut uimakoppeja eikä kukaan pulikoinut vedessä. Siellä on haita, ne syövät ihmisiä, taksimies sanoi. Uimapaikat on suojattu erikseen jollain valleilla. Uimapaikkoja on kolme.
Paluumatkalla jouduin tippukiviluolaan, vaikka luolat ovat minulle kauhistus, mutta menettelihän se, kun siellä ei tarvinnut ryömiä niin kuin luolissa yleensä, vaan siellä oli jopa valot ja saattoi kulkea selkä suorana. Sinistä vettäkin oli, jolla olisi voinut soudella, mutta minä ajattelin, että minulla on vielä muutenkin kaksi viikkoa soutelua edessä, joten jääköön tämä. Muistelin muita näkemiäni tippukiviluolia, ainakin Libanonissa, Espanjassa, Kiinassa ja Caprilla. Tämä oli pienin niistä.
Luolan ulkopuolella minusta tapeltiin. Kahvinruskeat pojat eivät osanneet päättää kuka saisi yrittää myydä minulle jotain ja meteli oli melkoinen ja kuvittelin, että he joutuvat käsirysyyn keskenään. Karkasimme autoon. Yksi pojista oli kuitenkin niin etevä, että tuli kahden meritähden kanssa autonikkunan taa. Mistä hän arvasikaan, että juuri ja ainoastaan meritähdet ovat sitä ainoata mitä voisin täältä ostaa. Uskaltauduin kysymään hintaa. 20 dollaria. Rupesin vääntämään ikkunaa kiinni.
- Olen turisti, mutta en ihan kaheli, sanoin. Hinta putosi joka kymmenennellä sekunnilla ja kun oltiin kahdessa dollarissa kappale, löin kaupat kiinni. Sen alemmas en kehdannut mennä.
Siinä ne ostokset. Luonnontuotteita kaikki, rautaa ja meritähteä. Olen ekologinen ihminen.

Tasan kello yksi olin laivalla, sen jälkeen kun se sama iloinen oranssiliivimies oli ensin soitettu koukkaamaan minut taksilta. Sain tehdä sight-seeingin satama-alueella kun hän oli kuljetti noin 30 (alussa) lämmintä ruokapakettia 27:lle sataman nälkäiselle miehelle eri puolille satama-aluetta. Loput 3 pakettia päätyivät Cap Vilanon edustalla vahtiville.

Laiva lähti vasta puoli viisi.
Hyvästi Väli-Amerikkakin, hyvästi koko manner. Ehkä palaan joskus, ehkä en, mutta sekin päätetään vasta sitten kun ne taulujen paikat ovat tiedossa. En halua antaa haikeudelle vielä tilaa.

Nyt alkaa taas se osa matkasta, jolloin tuijotellaan taivaanrantaa ja merta ja etsitään aalloista kokispurkkeja, pullopostia ja toivotaan, että näkyy haineviä, delfiinejä, valaita...
Ei nyt kannata kuitenkaan mietiskellä mitä muuta voisi nähdä, menee muuten jännitys elämästä.

11.aamu
Heräsin viideltä ja täysikuu möllötti ikkunastani sisään. Laiva kulki sitä suoraan kuunsiltaa pitkin. Aavemainen tunnelma.
Yritin jatkaa uniani mutta siitä ei enää tullut mitään ja seitsemältä menin ulos. Idässä auringonnousussa kulki yksinäinen laiva. Kolme kalalokkia poukkoili laivan ympärillä, välillä tehden syöksyjä kalamaailmaan. Aika rauhallinen aallokko.
Olemme jossain Puerto Ricon kyljessä, vaikka maata ei näykään. Tästä alkaa sitten se todellinen Atlanti.

**
Linnut ovat kadonneet, laiva on häipynyt horisontin taa. Ihmeellinen tunne. 360 astetta ei mitään muuta kuin vettä ja taivasta. Jollain lailla tämän pitäisi olla myös pelottava tunne, mutta minusta lähinnä vain vapauttava. Niin paljon kuin luontoa, metsiä, viidakoita, kaupunkeja ja kaikissa niissä ominaista ja omanlaistansa elämää rakastankin, tämä tällainen mitääntekemätön yksinäisyys välillä tekee hyvää.
Yksinolo ei välttämättä ole yksinäisyyttä. En tunne itseäni yksinäiseksi, ja jos olen yksin, se on oma valintani täälläkin. Voisin mennä minne tahansa juttelemaan. Laivassa on joukko ystävällisiä nuoria miehiä, joilta riittää joka kohtaamiseen hymy ja muutama ystävällinen sana, ennen kaikkea näiltä todellisilta filippiiniläisiltä hymypojilta. Varsinkin nyt Atlantin ylityksen aikana, kaikilla on aikaa enemmän.
Venäläiset ja ukrainalaiset lentävät kotiin parin kuukauden lomajaksolle Hampurista, useimpien filippiiniläisten sopimus jatkuu vielä 4 kuukautta. Ehkäpä juuri he tuntevat itsensä yksinäisiksi.

Ajattelen Aria, joka myös oli niinä hurjina nuoruusvuosinaan ainakin yhden reissun ajan merimiehenä. Se merielämä taisi olla hänen elämänsä suurin käännekohta. Se antoi hänelle aikaa ajatella miten hän halusi elämänsä jatkuvan. Siitä alkoikin Arin uudenlainen henkinen elämä kuten myös perhe-elämä, ihana vaimo ja aikanaan 9 upeaa lasta. Vaikka ei seikkailijaluonne kai koskaan kokonaan rauhoitu, Ari on jatkuvasti menossa. Jo siitä lähtien kun lapset olivat pieniä, pakattiin heidät itsemuovailtuun asuntoautoon ja matkattiin moneksi kuukaudeksi maailmalle. Onkohan Ari perinyt tätinsä geenejä? Mutta sen aikaisten mahdollisuuksien mukaan, värikästä elämää vietti hänen mummonsakin, minun äitini. Niin pian kuin sodan jälkeen alettiin tehdä seuramatkoja maailmalle, oli Jenny-rouva mukana menossa. Ja hän oli aina muuttamassa jonnekin, mieluiten Amerikkaan. Muistan kuinka nootin aikaan mietimme muuttoa Australiaan. Muistaakseni veljeni ei halunnut lähteä ja muuttaminen jäi. Sekin pelotti, kun joku tiesi kertoa, että siirtolaiset joutuisivat aluksi jollekin leirille. Muistan, kuinka ainakin minulle tuli silloin heti keskitysleirit, joista olin juuri kuullut, mieleen ja pelkäsin sitä muuttoa. Itkinkin.
Taisin poiketa teemasta. Tästä laivamatkastahan oli oikeastaan puhe.

Illalla
Oli ehkä viimeinen tällainen trooppisen helteinen päivä. Huomiseksi vielä luvassa lämmintä, mutta olemme menossa kohti jonkinlaista kylmempää aluetta – vaikka sitähän se on koko Eurooppakin, jonne suunta näyttää. Suurempia myrskyjä ei lähipäivinä kuitenkaan ole säätietojen mukaan odotettavissa. Eipä ollut tänäänkään, mutta minulla oli koko päivän huonohko olo, ei oikein viitsinyt tehdä mitään.Olin kannella vain muutamia hetkiä. Jälkeenpäin harmittaa, jos ilmat nyt muuttuvat viileimmiksi.
Luin koko päivän.
Merellä ei ole näkynyt ikkunasta katsottuna mitään muuta liikettä kuin aaltojen liike ja tuo vispilän vaahtoliike.
Nyt taivaalle on ilmestynyt aika uhkaavan näköisiä pilviä. Toivottavasti prognoosi pitää paikkansa ja tuuli ei ylly.

Lounas oli sellainen pikalounas kohdaltani. Kukaan ei sanonut sanaakaan sen jälkeen kun kapteeni tuli pöytään eikä minuakaan huvittanut keksiä puhumista. Söin nopeasti ja pakenin.
Iltaruuasta (kalaa, salaattia ja meloni sitruunalla) maistelin vain vähän ja ajattelin, ettei tätä hiljaisuutta viitsi enää kuunnella ja aloin small talkkaamaan jotain ja sen jälkeen pölinää riitti muiltakin.
Olin päivällä istahtanut silmälasieni päälle ja ne olivat sen jälkeen kuin raitiovaunun alle jäänyt polkupyörä. Intian kokemuksesta viisastuneena en uskaltanut niitä paljon väännellä. Intiassakin istuin kerran lasieni päälle ja kun oioin niitä, sangat katkesivat.
Kapteeni otti kakkulat nenältäni ja suljin silmäni uskaltamatta katsoa mitä niille tapahtui.
Ajattelin että nyt sitten istun täällä kaksi viikkoa puolisokeana kun hän murjoo ne lopullisesti.
Hän murjoi ne siististi alkuperäiseen muotoonsa. On noista kippareista joskus hyötyä muussakin kuin laivojen kuljetuksessa. Annoin hänelle samantien anteeksi sen, ettei hän ole samaa mieltä kanssani kolmannen maailman asioista. Pitäköön jokainen uskomuksensa, eikös vain...

Eikä tuo Walterkaan yhtään hullumpi ihminen ole. Ihan fiksua juttua sieltä tulee silloin kun tuuli ei vie niitä sanoja tai hän puhuu kohti. Hän on kiertänyt maailmaa koko ikänsä, asunut monessa maassa, ainakin Amerikassa ja Etelä-Afrikassa. Kokemuksia on kertynyt.

Pilvet ovat rakentaneet taivaanrantaan metsiä ja mörköjä. Tuijotan niitä ennen kuin vedän verhot eteen ja sanon merelle hyvää yötä.


12. päivä
En saanut illalla unta ja hiippailin vielä ylös 6. kerrokseen komentosillalle. Aleksanteri II ja kaptei ohjailivat siellä pimeässä kahdestaan, istuivat ja puhuivat politiikkaa. Sitä jatkettiin sitten minun kanssani. Puhuttiin amerikkalaisista ja sodista ja siitä miten kommunismi vaikutti venäläisten luonteeseen. Kerroin äitini muistelimista omista Pietarin ajoistaan pikku tyttönä, kuinka hänen mielikuvissaan olivat venäläiset iloista, seurallista ja ystävällistä kansaa, kuinka laulu kaikui ja balalaikka soi.
- Niin, se oli ennen se, totesi Alexander
On kyllä tänä kesänä päästävä käymään ja katsomaan, mitä äitini Pietarista on jäljellä.
Käytiinhän siellä kerran äidin kanssa seuramatkalla ja silloin join elämäni ensimmäisen shampanjankin.
Oppaan nimi oli Alla ja miehen, jonka kanssa tanssin jossain, Aljosha, eikä hän millään olisi antamut minun mennä. Minulla oli uusi lapsenkakankeltainen takki ja olin hurjan tyylikäs muutenkin kun kävelin Pietarin katuja.
Muistan sillat, muistan Iisakin kirkon ja muistan sen kuinka melkein kaikki autot olivat takseja ja pysäytin kerran yhden ja istutin siihen tyynesti äidin ja itseni miehen posmottaessa jotain. Jossain vaiheessa tajusin, että se olikin yksityisauto ja tuli kiire loikata pois, anteeksipyydellen tietenkin.Toisen kerran menimme sinne Cyrillin ja lasten kanssa Lappeenrannasta omalla autolla. Sitä matkaa muisteli Cyrill koko ikänsä mielenkiinnolla. Lapset näkivät ensimmäisen kerran, kun Cyrill ja minä tanssimme.

Tänään on laiska päivä. Olen lukenut kirjan nimeltä Regenmacherin.
Meri on tyyni ja taivas puolipilvinen. Välillä paistaa välillä ei. Aika kova tuuli laitakannella, mutta takana tyyntä. Mitään, ei mitään ole näkynyt. Kerran näin ajalehtivan poijun, mistähän sekin oli irronnut?
Walter hiippailee edestakaisin. Hänen hyttinsä on omaani vastapäätä, Hytin ovi on auki mutta sieltä tulee niin kova tupakanhaju, että pidän omaani kiinni, vaikka mieli tekisi päästää uutta ilmaa sisään. Onneksi hytissä on ilmastointi. Ikkunaa kuitenkaan ei voi avata.
Olen katsonut kun pojat puhdistavat nostokurkeja. Huh. Huimaavassa korkeudessa heiluu harja kevyesti. Vesiämpäri sidottuna kupeelle. Onneksi varmuusvyötkin.
Illalllisella Woichiekin nimipäivän kunniaksi pöydässä kaksi pulloa hyvää chileläistä valkoviiniä ja sehän kirvoitti hiljaiset kielet. Tuli tarinaa venäjäksi, englanniksi ja sveitsiksi.
Walterkin innostui puhumaan niin kovaa, että jotain saattoi ymmärtääkin. Valitettavasti hän vain ei oikein saanut suunvuoroa.
Sergei, kone-insinööri kertoi kuinka suomalaiset tullivirkailijat olivat kerran ryppyilleet hänelle rajalla kun hän yritti tulla Suomeen lomalle. Paperit olivat kunnossa, mutta häntä ei laskettu maahan. Kun hän valitti asiasta, tuli pitkän ajan kuluttua anteeksipyyntö, mutta loma oli jo ohi ja pilalla. Yhtäkkiä miehiltä tuli muitakin muistoja Suomesta ja suomalaisista eikä ainoakaan ollut positiivinen. Otin asian huumorilla ja sanoin että joo, on niitä muutamia törppöjä Suomessakin. Tuntui siltä, että he halusivat hiukan härnätä minua. Olenkohan mainostanut liikaa suomalaisuuttani?

Lähin maa on kuuden kilometrin päässä. Alaspäin.

13.päivä
Ilman senkun viilenee ja pilvistyy. Tuntuu siltä, että aallotkin kasvavat, mitä edemmäksi pohjoista mennään. Nyt ollaan varmaan jossain aika keskellä Atlantia. Uimalaatikkossa vesi roiskuu laidalta laidalle eikä sinne viitsi mennä pulikoimaan. Ei se varmaan ole enää kovin lämmintäkään. Ei tämä kuitenkaan mitää myrskyä vielä ole, pientä huojutusta vain.
On kuitenkin hiukan sellainen olo, ettei juuri paljon viitsi liikkua. En oikein tiedä, onko minun paha olla vai ei. Sanoisin, puolihuono olo. Yritin harjoittaa fitnessiä ja kiipesin vähän matkaa kohti komentosiltaa mutta palasin. En millään jaksanut ja talokin huojui liikaa.
Nyt olisi ruoka-aika. Jos muona pysyy sisällä, tämä ei sitten olekaan pahaa oloa vain ehkä vain laiskuutta.

Lihapullia ja muussia, kurkkusalaattia. Jälkiruokana kapteenin tekemiä (tai ohjaamia) pannukakun tapaisia vaniljavaahdolla. Söin. Melkein koko annokseni.

Tuntuu siltä, että mitä kauemmin on tekemättä mitään, sitä vähemmän viitsiikään tehdä mitään. Mutta mitä voisikaan tehdä? Ulkona tihkuu suolavettä ja on viileää. Käytävillä ei viitsi hiiviskellä. Fitness-”salikin” kyllä olisi...mutta...Siis antakaamme laiskuudelle valta ja kunnia ja jatkakaamme lukemista.
Kapteeni on takuulla ()vaaninut ikkunan takana, koska totesi, että jos koko päivän vain lukee sängyssä, ei pysty voittamaan meriheiluntaa. Sanoin, että kerään voimia kesäiseen kivenkantoon, saunanrakennukseen ja mättäiden puhdistukseen.
Ei tämä vielä mitään kunnon myrskyä ole, annas olla kun tuuli yltyy ja aallot ovat 7-metrisiä.
Toivottavasti en pääse kokemaan sitä. Tällaista oli ollut tulomatkalla jo pian Hampurista lähdettäessä ja edeltäni eivät näyttäytyneet kolmeen päivään. Ovatkohan minulla ne kolme päivää edessäpäin?

Kesä ja mökki.
Odotan sitä taas samalla tapaa, kun odotin Marin syntymänjälkeistä kesää, kun mietin mitä kaikkea kivaa tekisinkään sitten pienen tyttöni kanssa. Ei se silloinen kesä ihan suunnitelmien mukaan mennytkään. Ei mikään koskaan mene. Ja sitä seuraavana kesänä oli jo Mikakin kuvassa mukana ja avioliitto lopullaan.


Tämän kesän nautinnotkin tulevat lyhentymään kahdella viikolla, kun lupasin mökin kahdeksi viikoksi elokuussa Meilenin lääkärilleni. Sinä aikana voisi ajatella joko Pietarin tai Lapin matkaa.
Muutenkin nautinnot vähenevät jos kiljuset eivät tulekaan, kuten huhut kertovat. Kesän suurin pettymys. Mutta Mari tulee ja se onkin jo kesän kohokohta.

14.aamu, 25.4. perjantai
Sananlasku sanoo, että se joka tuntee itsensä joka puolella kotonaan, ei ole missään kotonaan.
Luulen että vain harvat pystyvät tuntemaan itsensä todella joka puolella kotonaan. Monessa paikassa voi olla hyvä olla, mutta koti on vain siellä, missä hallitsee sen kielen, missä on omat tavarat ja hyviä ystäviä.
Peru ei ollut minulle mahdollinen paikka kotiutua. Tässä iässä olisi kestänyt liian kauan yrittää opetella sen elämää enää. Ei vanha puu juurru enää uuteen kasvumaahan.
Matkustan maailmalla etsimässä sitä mikä minulta puuttuu, mutta palaan kotiin löytämään sen.

Atlantin lämpötila on 18 astetta. Uima-altaan vesi lasketaan pois eikä uutta enää tule. Ilma on viileä ja tuulinen. Aurinkoa tosin on. Olemme suurinpiirtein aivan keskellä Atlantia nyt.

päivällä
Olen aina luullut että rosolli on aitoa suomalaista ruokaa. Vielä mitä! Tänään lounaalla tarjolla oli kalan kanssa rosollia ja venäläiset omivat sen omaksi ruuakseen. Sitä kuulemma syödään silloin kun on paljon vodkaa pöydässä. Nyt puuttui se vodka. Meidän joulurosollimme on kyllä mielestäni maukkaampaa, mutta eiköhän tämäkin johdu aina rosollintekijän omasta reseptistä ja tottumuksista. Ja tässä ei ollut silliä.

Tänään on sellainen tunne, että kymmenen päivää tätä Atlantia on aika tarpeeksi. Kärsin jonkinlaista pientä pahoinvointia, vaikka myrskystä ei ole tietoakaan. Olenkohan syönyt liikaa?
Eikä oikein tiedä mitä tekisi. Liikkua pitäisi, mutta se on vaikeaa nyt kun tuo kaksi kertaa kahden sadan metrin baanakin alakerrassa konttiosaston alla on maalattu. Voisi tietysti kapuilla muutamia kymmeniä kertaja rappuja ylös ja alas kuudenteen kerrokseen, mutta tämän kurkussa kutkuttavan pahan olon kanssa ei viitsi oikein tehdä mitään. Sänky olisi paras paikka.
Mari varmaan pitäisi tästä. Nyt hän voisi kerrankin lukea sydämensä kyllyydeltä kenenkään häiritsemättä.
Lainasin Perusta ostamani dvd-filmit jollekin filippiinopojista enkä muista kelle, kun he ovat mielestäni niin samannäköisiä. Nyt olisi aikaa katsella niitäkin, mutta filmejä ei kuulu takaisin enkä kehtaa kuuluttaa.

***
Mietin kotiinpaluutani ja mieleeni tuli Carl Sandbergin runo:

Kerää tähtiä jos niin haluat,
kerää lauluja ja säilytä ne.
Kerää naisten kasvoja.
Kerää säilöön vuosia, vuosia, vuosia.
Ja sitten....
Irroita otteesi, hellitä ja sano hyvästi.
Anna tähtien ja laulujen mennä.
Anna kasvojen ja vuosien mennä.
Irrota otteesi ja sano hyvästi.

No, ihan vielä en ole sanomassa hyvästejä, mutta tuo runo muistuttaa siitä että elämää on enemmän takanapäin kuin edessäpäin, ja siitä, että koko se valtava tavaramäärä, mikä minua odottaa Meilenin varastossa, on vain riippa, josta pitäisi vähitellen osata irtautua.
Ja kuitenkin kuljen ympäriinsä, ihastun simpukoihin ja kiviin, kauniisiin kankaisiin ja kuviin tai ihmeellisiin esineisiin jotka minun olisi välttämättä saatava omistaa.
Kun kiertelimme Perussa, Mari, Kaisa ja minä, otti Kaisa valokuvia kauniista esineistä ja sanoi, että se saa riittää. Hän oli oikeassa. Sitä valokuvaakin voi katsella ja sehän on silloin jo melkein kuin omistaisi sen esineen.
Sain dvd:ni takaisin. Yritin katsoa Hajuveden, mutta se ei sopinut tunnelmaani.
*
Katson merta. Katson ympärilleni. Ei mitään. Eikö mitään? Kieltäydyn ajattelematta tätä ”tyhjänä”.
Auringon heijastus aaltoihin, kaikki ne tuhannet timantit, jotka se saa leikkimään laineilla, potkurin harmaanvihreään veteen velloman turkoosin ja valkean vaahdon tekemät kuviot, taivaanrannan vaaleat pilvet, niiden raoista vilahteleva taivaan sini, eikö se ole mitään? Entä meren näkymätön elämä, joka antaa mielikuvitukselle vallan kuvitella mitä kaikkea tästä nämä kuusi kilometriä alaspäin sisältää. Uponneita laivoja, niiden aarteita, hukkuneita merimiehiä, kaloja, jotka karkaavat lähestyvää laivaa; valaita, haita, saaliita, uhreja, muuten vain uiskentelevia (onkohan niitäkin, eivätkö kaikki ole koko ajan etsimässä ravintoa?). Kasveja, joita en osaa edes kuvitella, paitsi mitä joskus jotain leviä kelluu pinnalla...
Tämäkö on ei mitään?
Jos osaisin sukeltaa, jos osaisin edes snorklata, tietäisin jo enemmän.

Muistan kuinka kerran kansakoulussa opettaja antoi piirustusaiheeksi kalat.
-Piirtäkää minkälaisia kaloja vain, kaiken muotoisia ja värisiä, sillä jokainen kala, minkä piirrätte on varmasti olemassa. Kaloja on tuhansia erilaisia, aivan varmasti sellaisiakin joita te piirrätte.
Minä piirsin pyöreitä, neliskulmaisia, torahampaisia, nauravia, helmet kaulassa, kukka suussa ja opettaja sanoi että no jaa....

15.päivä, lauantai
Kapteeni kurkisti ennen lounasta hyttiini ja kysyi miksi en enää käy ”sillalla”.
Yksi osa syytä on se, että tuo parin päivän pahanolon tunne häiritsi sen verran, etten viitsinyt kavuta kuudenteen kerrokseen laivan huljutellessa minua seinästä seinään. Tänään on parempi olla, johtuneeko lie siitä, että otin eilen illalla pahoinvointitabletin ja nukuin kuin tukki, joten
kiipesin sitten pian sen jälkeen sinne komentosillalle. Aleksanteri I oli siellä ja kertoi Ukrainasta, elämästään Jaltan kupeessa, vaimostaan, joka odottaa lasta (tyttöä) elokuun alussa. Kippari Woichieckia ei näkynyt.
Lounaalla (Sauerkrautsuppe ja lihaa käärittynä korppujauhoihin) puhuttiin taas venättä ja kun en viitsinyt kuunnella, karkasin heti syötyäni.
Sen jalkeen ajattelin, että olisikohan kapteeni nyt sillallaan ja menin uudelleen. Ei ollut. Juttelin päällystömies kakkosen kanssa, ukrainalainen hänkin, Olex. Hän kertoi olleensa 10 vuotta merillä, vaimo on merimiehen tytär ja tämän velikin on merimies. Eikä hän osaa kuvitella itselleen mitään muutakaan ammattia.
Juuri kun avasin oven ja olin häipymässä, loikkasi kapteeni sisään ja jäin vielä juomaan vihreätä teetä. Harmonista keskustelua tällä kertaa, vältettiin kansallisia ja poliittisia aiheita kumpikin.
Melko lähellä laivaa näimme haita.
Kuulin myös, että meidän on ”roikuttava” puolisentoista päivää jossain Atlantilla, ennen kuin voimme mennä Englannin kanaaliin ja sieltä Rotterdamin satamaan. Toinen kapteeni tulee Rotterdamista laivaan ja sitten kuljetaan kahden kapteenin voimalla loppuun asti. Uusi ottaa ohjakset käteensä Hampurin jälkeen Antwerpenissä ja opettelee tämän laivan tapoja siihen asti, sillä tämä on suurempi laiva kuin mitä hän on tähän asti kuljettanut. Vanha kippari lentää Antwerpenistä kotiin.

Jossakin on ollut jotain myrskyjä mutta olemme kiertäneet ne. Ne ovat kuitenkin heittäneet aallokkoa vähän meillekin, josta tuo minunkin pahoinvointini lienee johtunut. Viimeistään Englannin kanaalissa kuulemma suurempia hyrskyjä.

16.aamu, sunnuntai
Olemme pysähtyneet 360 km Azoreilta luoteeseen, jossain kaukana suoraan idässä on Portugalin pohjoisrantaa. Seisomme täällä ainakin huomiseen keskipäivään saakka, sillä olemme aikataulusta edellä. 2.toukokuuta on vasta määrä olla Rotterdamissa
Pääinsinööri Sergei vei minut konehuoneisiin. Iik...! Valtava, 14 metriä korkea kattila kahden kerroksen verran oli kaiken keskipiste. Ympärillä kaapeleita muttereita johtoja vipuja putkia joita hän ei onneksi edes yrittänyt selittää minulle. Kuulohäiriöitä välttääkseen pitää huoneen huumaavassa metelissä olla korvilla kuulokkeet, muita vaaroja varten kypärä päässä. Koko laitos tietenkin on ohjattavissa tietokoneella. Nämä laitteet eivät ole edes sitä kaikkein viimeisintä mallia, vaikka alus on vasta 2 vuotta vanha. Nykyään uudet laivat ovat vieläkin enemmän tietokoneistettuja. Näkyi siellä olevan jotain kampia, samanlaisia kuin komentosillallakin, joita kapteeni väänsi silloin kun luotsi sanoi että slow down, tai jotain. Eli jos ymmärsin oikein, voi alusta ohjata myös konehuoneesta. Konehuone on kuuden miehen työpaikka, 3 insinöörin ja 3 apulaisen.
Sergei on toiminut insinöörinä aluksilla 20 vuotta. Hän sanoi, että 65 prosenttia onnettomuuksista johtuu inhimillisistä erehdyksistä, vain 35 prosenttia on yleensä koneiden vika.
Hän tietää, että Rauma-Repola kuuluu maailman parhaisiin laivanrakentajiin. Hyvä että kertoi. En tiennyt että se oli Rauma-Repola, vaikka suomalaisten maineen tuossa asiassa tiesinkin.
Pitää varmaan ruveta katsomaan Sergeitä vähän kunnioittavammin. Mikä valtava vipujen tuntemus hänellä täytyykään olla.
Konehuoneen nähneenä ja jälleen vähän viisastuneena voinkin sitten taas syventyä Katariina keisarinnan elämäntarinaan, pyykkäritytöstä keisarinnaksi.
***
Kävin Aleksanteri I juttusilla komentosillalla. Horisontissa kulki tankkialus.
Ei muuta. Harmaa meri ja pilvinen taivas. Laiva huojuskelee hiljalleen paikallaan.

Venäläisillä on tänään pääsiäinen. Jo eilen illalla saatiin jonkinlaista pääsiäispullaa, pashaa, vähän italialaisten joulupullan tapaista. Aamiaisella oli värjättyjä munia. Lounaalla ankkaa, illallisella leikkeleitä, mm. niitä kapteenin makkaroita.

***
Illalla
Juttelin filippiinipoikien kanssa jonkin aikaa. Luottamuksella. Kymmenen vuotta sitten oli merimiehen työ paljon mukavempaa kuin nyt. Nyt on vähemmän vapaa-aikaa sekä laivalla että maissa. Aikansa kutakin, sanovat pojat ja säästävät niin paljon kuin voivat ja lopettavat sitten kun talorahat on kasassa.
Kokin palkka, ei koskaan vapaapäiviä, kuukaudessaUS$ 1500.—Jokaisella on kotona joku jolle lähetetään rahaa. 9 kuukautta merillä, 3 kotona. Ei käy kateeksi. Nyt olen vihdoinkin oppinut erottamaan heidän kasvonsakin, kuka on kuka.
Täytyy myöntää, että kohteliaita poikia ovat, arvelivat minua 20 vuotta nuoremmaksi ja olivat mukamas hämmästyneitä kun kerroin ikäni.Heidän kanssaan on helpompi keskustella kuin näiden eurooppalaisten. He ovat avoimia ja kertovat lypsämättä. Tämä puolalais-venäläis-ukrainalainen yhteisö on kuin omat suomalaiseni, juroja ja hiljaisia ja useimmilla jokainen sana on vedettävä erikseen ulos. Mörököllejä. Ovat ihan suomalaisen näköisiäkin, vaaleita ja sinisilmäisiä. Olen ollut niin kauan kai poissa jo, että hämmästelen oman näköisiäni ihmisiä. Ja tapaisia.
**
Maailma kuuluu sille, joka pysähtyy hetkeksi, katsoo ihmetellen ympärilleen ja jatkaa matkaansa,
sanoi Colette ja minä yhdyn siihen. Vielä vähän aikaa jatkan matkaanikin.
Ei tähän keskelle Atlantiakaan viitsi jäädä.
Matkustan. Olen tullut sellaiseksi. Matkustan edelleen, etten jää sellaiseksi.

17.päivä, maanantai
Kaunis ja aurinkoinen päivä. Näin rauhalliseksi en Atlantia koskaan olisi voinut kuvitella. Aurinko on koko päivän heitellyt timanttejaan aaltojen pienen väreilyn joukkoon.
Seisomme yhä. Alus heiluu heikon tuulenhenkosen huojuttamana hiljalleen ilman ohjausta.
Rotterdamiin ei ole kovinkaan pitkä matka, mutta vapun ja Hollannin kuningattaren päivän (syntymäpäiväkö?) tähden satamassa ei tehdä töitä muutamaan päivään ja pääsemme sinne vasta 2. toukokuuta.
Tässä nyt keikutaan, luetaan Katariina keisarinnan tarinaa, sen Katariinan, joka oli Pietari Suuren vaimo ja joka hallitsi vain kaksi vuotta Pietarin kuoleman jälkeen --ja välillä tuijotellaan mereen.
Tänään olikin todella antoisa tuijotuspäivä. Istuin kauan aurinkotuolissa ja tuijotin, kunnes rauhallinen merenpinta alkoikin yhtäkkiä vapista ja lauma delfiinejä ilmestyi ja ui iloisesti pomppien kohti laivaa. Ne kiertelivät kauan aluksen ympärillä, hyppivät, sukelsivat, poistuivat ja tulivat jälleen. En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani hakeakseni kamerani, sillä en halunnut menettää näytelmästä mitään. Näytti siltä, että niillä oli hauskaa keskenään ja että niiden elämä on vain yhtä leikkiä ja kisailua. Uskon tietysti vahvasti, että ne halusivat esiintyä minulle, kun huomasivat, että niillä oli katsoja. Kun ne olivat menneet, kiipesin vielä komentosillalle katsomaan jos sieltä vielä näkyisi niitä tai muita kaloja, vaikka valaita (kyllä tiedän ettei se ole kala!!).
Kun tulin ylös, kiljahdin, että delfiinejä, näittekö pojat?
-Hmm, kuului vastaus ja ”pojat” jatkoivat karttojensa tutkimista.
Ei näkynyt valaita eikä muuta ja menin taas tähystyspaikalleni omaan kerrokseeni.
Kun katselin tarkkaan lähelle laivaa, huomasin pienten keltaisten kalojen uteliaana uivan ympärillä. Vähän kauempana lähellä vedenpintaa ui noin 30-40 senttinen kala, jolla oli silminä taskulamput ja sen tulo näkyi jo kaukaa.
Illalla
Ruokapöydässä kerroin delfiineistä. –Eihän täällä ole delfiinejä, tuumasi kapteeni. – valaita korkeintaan.
Höh....ei kai valaat hypi samalla tavalla kuin delfiinit, ja eikös valaat ole isompia kuin delfiinit. No, minusta ne olivat kyllä ihan delfiinin näköisiä ja muotoisia. Samanlainen eväkin selässä.
Tuon huomautuksen jälkeen epäilen että tuskin he niin paljon merta tuijottavatkaan, enemmän kai niitä mittareitaan ja taulujaan, joista käy ilmi ympäristön liikkeet – paitsi kalojen, vaikka alussa kerrottiin niidenkin näkyvän.
Kyllä sitten kuitenkin myönsivät, että Azorien läheisyydestä johtuen on hyvinkin mahdollista, että niitä delfiineitä oli. No, en minä untakaan nähnyt.

18.päivä, tiistai
Illalla oli upea auringonlasku ja minut soitettiin komentosillalle ihailemaan sitä.
Pian sen jälkeen humahtivat koneet käyntiin ja matka jatkui.
Nukuin taas aika hyvin, pitkästä aikaa. Tosin näin unta, että joku oli laittanut huumeita kassiini ja kun Rotterdamin tullikoirat tulivat, ryntäsivät ne ensimmäiseksi kassini luo. Tuo on juuri sitä mistä Quime varoitti. – Ole varovainen, älä päästä ketään matkatavaroittesi luo. – No, nyt osa niistä on lukotonna viereisessä varastossa. Taidan varmuuden vuoksi käydä ne läpi ennen tullia ja lukitsen ne sen jälkeen.

Aamulla oli merenkäynti muuttunut. Ei enää sellaista pikku liplatusta vaan aallot hakkasivat ja hakkaavat edelleen jo vähän töykeämmin aluksen laitoja. Käveleminen käytävillä onnistuu parhaiten jalat harallaan ja kädet valmiina tarttumaan seinistä ja kaiteista. Otin varmuuden vuoksi antimerenkäyntipillerin ja olo on ihan kohtalainen.
Ennen lounasta sain taas kutsun sillalle, oli kuulemma niin kaunis ja aurinkoinen päivä.
Katselin siellä hetken maisemia. Ei mitään erikoista, ei muita aluksia, ei kaloja. Vettä ja taivaanrantaa vain. Ulkolämpötila 12 astetta. Oikeanpuoleinen konttirivi on vähän muuttanut asentoa meren suuntaan. Toivottavasti kontit eivät heilahda mereen. Sellaistakin kerrotaan sattuvan.
Tänään alettiin lämmittää hyttejä.
Olen pakannut hellevaatteitani Suomeen menevään kasaan. Toivottavasti siellä on sitten edes hellettä.
Se myrskyn tapainen (jolle kaikki nauroivat) loppui.

On ruvettava ajattelemaan mitä kaikkea on tehtävä Rotterdamissa. Puhelinsoittoja, e-maileja ja mielellään kaupunkikierroskin. Ennen kaikkea hermoilen jo Hampuria. Miten selviän siellä kimpsujeni kanssa?

Illallisella oli ihanaa perunasalaattia ja sillisalaattia ja meidän pöydässä sitä kapteenin omaa chileläistä Diablo-viiniä. Söin ihan liikaa. Kieli lauloi kaikilla.
Ennen nukkumaanmenoa kurkistin vielä yläkertaan ja istuin ja ohjailin laivaa hetken sillä välin kun kapteeni nukkui viinin ja sillin vaikutuksesta viereisellä paikalla.
(Oli siellä Aleksanteri II: kin ohjaamassa, väärinkäsityksiä välttääksemme).

19.päivä, keskiviikko, vappuaatto
Merivesi on 12 astetta. Jos sinne nyt putoaisi, voisi räpytellä vain noin 15 minuuttia, ennen kuin......ennen kuin ei enää räpyttelisi. Kieltämättä sellaiset ajatukset tulevat mieleen, kun katselee merta ja sen vaahtoja. Meri, sen tumma syvyys ja loputtomilta tuntuvat laidat on niin uhkaava ja peloittava. Se on maailma joka on minulle täysin vieras. Olen maakrapu, en merenkävijä, mutta silti se kiehtoo ja saa ajatukset lentoon. Sitä rakastaa, vaikka pelkääkin. Sitä on hyvä hengittää.
Kun tekee tämän matkan Perusta Eurooppaan näin rauhalliseen tahtiin tajuaa vasta kuinka kaukana on tullut oltua. Merellä maailma kasvaa. Lentäminen on niin jokapäiväistä, nopeastihan sitä käväisee missä tahansa ja kaikki on lähellä.

Caucedosta lähtien on kelloa siirretty joka toinen päivä tunti eteenpäin. Tämän jälkeen vielä kerran, sitten ollaankin taas jo kotiajoissa. Ennen Suomea on jälleen siirrettävä tunti eteenpäin.
Huomenna iltapäivällä Englannin kanaalissa pitäisi olla myös puelinyhteys.
Pyysin Kentrickiä tuomaan matkatavarani varastosta. Käyn ne läpi ja pakkaan uudelleen vielä kerran. Ison osan voisi varmasti heittää mereen. Kaikkea sitä kuljettaakin mukanaan maanosasta toiseen. Kuinka vähän tavaraa ihminen loppujen lopuksi tarvitsisikaan; hiusharjan, hammasharjan, saippuan ja vähän vaatetta. Plus pari korua hajuvettä rasvoja huiveja sukkia sandaaleita tennareita kävelykenkiä papereita kyniä diskettejä kamereoita tietokone kirjoja käsilaukkuja reppuja kasseja ym ym. Ei sen enempää.

Tänään on pilveä, on aurinkoa. Aallokko kohtalaista. Laiva vaappuu tasaisesti puolelta toiselle. Sängyssä on etsittävä sellainen asento, ettei pääse kierähtämään lattialle. Sänky itse on niin kapea, ettei siinä mahdu pyörimään.
Merimiehen kävelytyylinkin oppii täällä väkisin, jalat harallaan.
Kuljetaan noin 30-32 km/h kohti Englannin kanaalia.
Aaltojen sinfonia hukkuu koneiden kakofoniaan.

Myöhemmin
Onnistuinpas näkemään valaan!
Kyllästyneenä oman koppini sekasortoon -vaatteita hujan hajan ja kaikki laukut auki- menin komentosillalle. Olex ja kapteeni olivat siellä ja tuijoteltiin yhdessä mereen.
Olex näki sen ensin. Se ui vain noin parikymmentä metriä laivasta. Se sukelsi, kohosi taas pintaan ja purskutteli suihkua mennessään. Eihän siitä näkynyt kuin osa, mutta nämä kokeneet merenkävijät sanoivat näkymän perusteella, että sen täytyi olla valtavan iso.

20.päivä, torstaiaamu ja Vappu
Ollaan Kanaalin suulla. Parikymmentä laivaa ympärillä. Pilvipoutaa. Hieman sadetta ja upea sateenkaari.
30 mailia lähemmästä rannasta. Pakkaan epätoivoisena ja yritän saada loihdittua seitsemää laukullista esim. kolmeksi, että pääsisin kunniallisesti junaan.
Huomenna aikaisin pitäisi olla Rotterdamissa ja maanantaina Hampurissa. Siinä välissä se Englannin Tilbury. Tiistai-aamuna Zürichissä.

myöhemmin
Mahtava ilma. Pieniä pilvenhöytyviä siellä täällä kanaalin laidoilla. On melko lämmintäkin. Meri on peilityyni. Purjeveneitä. Jatkuvaa suurempaa laivaliikennettä pohjoiseen. Mistähän ja milloinkahan se vastaliikenne kulkee?
Guernseyn kohdalla oli puhelinyhteys ja vaihdettiin Marin kanssa parit viestit. Yritin soittaa Quimelle, mutta ei ollut enää yhteyttä. Oltiin jo taas liian kaukana maasta.
Walter, joka on ylittänyt Atlantin monta kertaa, sanoo, ettei hän koskaan ole kokenut sitä näin rauhallisena. Kapteeni taas selittelee, että minun herkän luonteeni takia (heh) hän kiersi sääkartalla aika mustaksi merkityn myrskykohdan. Hän näytti kartalta mutkan jonka teimme välttääksemme sen. Aallot olisivat olleet noin 5 metrisiä.
Pitäisiköhän ruveta jakelemaan niitä papukaijamerkkejä....

illalla
Calais`n valot, vastapäätä Englannin rannikkovaloja. Puoliupea auringonlasku. Olisi ollut koko- upea, jos eivät ne taivaanrannan ainoat pilvet olisi juuri purjehtineet laskevan auringon eteen.
Nyt sitten katsotaan pääsenkö huomenna Rotterdamiin vai jäänkö satama-alueen merimieskahvilan nettiin. Satamahan on todella kaukana kaupungista ja jos ei ole kaupungin kuljetuksia saattaa taksi tullen mennen olla liian kallis. Minulle jäi mukava muisto Rotterdamista, kun kävimme siellä n. 30 vuotta sitten Cyrillin ja Mikan kanssa.

Ei kommentteja: