Kaupunkikuvia ja vähän myrskytunnelmia

Ennustaja, otaksuisin. Little Indiassa.
Meiltä puuttui yhteinen kieli, että olisin voinut kysyä, miten linnut liittyivät rouvan ennustusohjelmaan.

Kahden viikon kuluttua on hindujen dipavali-juhla. Onnittelukorttien ym. myynti on hurjimmillaan.

Tästä mukavia käsi-ja käsivarsikoristuksia.

Chinatownissa. Näitä kujia restauroidaan koko ajan ja talot alkavat pian olla huippuhinnoissa. Buumi alkoi heti sen jälkeen kun Penangin George Town pääsi Unescon arvokkaiden perintöpaikkojen listalle.

Kaduilla eletään ja tehdään töitä edelleenkin. Alkuperäiskunnossa olevat talot ovat sisältä pimeitä ja vanhojen ihmisten näkö on heikkoa


000000000000000000000000000000000000000000000000000000

Tulikohan se Philippiinien hirmumyrsky nyt tänne? Tuulee ja sataa juuri silleen kuin Etelänmeren hirmumyrskyfilmeissä näytetään. Palmut melkein vaakasuorassa. Ei yhtään ihmistä jalkaisin liikkeellä. Autojakin hyvin vähän. Vettä on koko parveke täynnä ja lisää tulee. Kasviparkani melkein lentoon lähdössä.

Onneksi ehdin alta pois, olin nimittäin kaupungilla Little Indiassa etsimässä sarisilkkiä ikkunoihin. Mitään sopivaa ei löytynyt ja kävelin sieltä aikamoisen matkan Chinatownin kautta Komtarin tavarataloon, josta taas löysin kaipaamiani ohuita puuvillapeittoja, melkein kuin pyyhkeitä, jollaisia ihmiset täällä näköjään öisin käyttävät.

Minä kaheli raahasin Sveitsistä untuvatäkkejä mukanani. Miksihän, tiesinhän ettei niitä täällä tarvita? Olenkin sitten nukkunut vain lakanan kanssa ja se on täysin riittänyt, vaikka ilmastointikin on viilentänyt huonetta.

Loppuisi tuo myrsky, että pääsisin ruokaostoksille. Jos huomenna voin jo alkaa mättää tavaraa keittiökaappeihin niin kuin on kerrottu, ei ole mitään kuivaruokia mitä sinne mättää. Jääkaappikin nauraa tyhjänä kun avaan sen. Pari appelsiinia, vähän vettä ja vajaa litra maitoa joka maistuu pässinmaidolta. joku kuivunut leivänkannikka, minähän en ole mitään leipäihmisiä (pulla kyllä käy!).

Taivas ja meri ovat niin lohduttoman likaisen tiskirätin värisiä, ettei oikein saata uskoa pikaiseen loppumiseen.

Rakastan silti näitä myrskyjä täällä.

Taas tulee mieleen kouluaikaiset sadekävelyt Eijan kanssa Kaivopuistossa, läpimärkinä, kikattaen onnesta ja jutellen Beethovenin Eroicasta.

Eija, niin, hän sai MS-taudin nuorena ja kuihtui pois. Olin silloin jo Sveitsissä ja kirjoitin kai elämäni kauneimpia kirjeitä hänelle. Joku hoitaja kirjoitti minulle kerran kun olin ollut pidempään kirjoittamatta, etten lopettaisi kirjeiden kirjoittamista, sillä ne olivat Eijalle hänen sen hetkisen elämänsä onnellisia asioita.