sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Uudelleen: jesideistä ja Kurdistanista




Monet ihmettelivät, kun muutaman  vuoden jälkeen olin taas lähdössä Irakin Kurdistaniin ja juuri vaikeaan ISISin aikaan.
Sanoin, että olin ollut pahempinakin aikoina, silloinkin kun Saddamin pommit leiskuivat ympärilläni, tai kun harhailin yksinäni Bagdadin kuumilla kaduilla enkä päässyt kotiin. 
Menin. Näin ja koin paljon. Kuulin vielä enemmän, eikä monikaan asia ollut positiivista.

Kurdistanissa oli jälleen paha aika. Ne hyvät ajat olin jättänyt väliin, ne ajat, jolloin Saddamin lähdön jälkeen amaerikkalaiset ja monet muut olivat auttaneet kurdeja neuvoillaan ja investoinneillaan, ja kun exiilissä lännessä eläneet kurdit palasivat takaisin ja toivat demokratian siemenia, monenlaista know howta ja uusia ideoita maahan, ne ajat jäivät  näkemättä.

Oli kyllä riemastuttavaa nähdä miten kaupungit olivat kasvaneet ja saaneet aivan amerkkalaisia mittasuhteita, korkeita torneja ja upeita shopping centereitä, leveitä moottoriteitä ja katujen varsille hienoja hotelleja ja ravintoloita.
Nyt kuitenkin kaikki työ ja rakentaminen oli pysähtynyt. Tunnelma oli jäätynyt. Monet rakennukset, jopa kaupunginosat olivat jääneet kesken. Edes nostureita ja muuta rakennusmateriaalia ei oltu viety pois paikalta.




ISIS oli iskenyt kyntensä kurdien alueelle, hyökännyt Sinjarin vuorille ja Sinjarin kaupunkiin, vallannut miljoonakaupungin Mosulin.
Öljy, Kurdistanin elämän eliksiiri ja hyvinvoinnin ehto oli laskenut  samantien.
Kurdistan voi huonosti. Pakolaisleirit olivat täynnä sekä Kurdistanin sisäisiä pakolaisia että Syyriasta  tai Irakin puolelta tulleita. Sen hallituksella oli melkein 2 miljoonaa pakolaista hoidettavanaan.

Kurdikansan lisäksi kannoin huolta myös jesideistä. Heistä oli tullut  kauan sitten minun sydämeni kansaa.
Jo melkein 30 vuotta sitten olin päässyt tutustumaan tähän salaperäiseen joukkoon, ensin Turkissa, yhdessä  niistä harvoista jesidikylistä, joita silloin vielä Turkissa oli. Nyt sekin kylä on poissa, sen asukkaat Saksassa.
Irakissa kävin ensimmäisen kerran etsimässä heitä Sinjarin kaupungissa, siinä, minkä ISIS-taistelijat valloittivat vuonna 2014 ja jonka kansan he joko tappoivat, ajoivat vuorille ja pakolaiskeskuksiin tai ottivat orjiksi. Heidän pyhällä temppelialueellaan, Laleshissa olin silloin, kun Saddam päätti valloittaa Kuwaitin ja muuttaa sen myötä koko alueen maailmankirjoja. Siitä ja sinä yönä alkoi Irakin tuho ja loppu. Se oli minulle onnellinen yö temppelin katolla tähtiä tuijottaen ja lepakoiden suhahtelua seuraten. Se oli taikaa ja magiaa, mutta se päättyi seuraavana päivänä, kun kuulimme mitä Saddam oli tehnyt. Ulkolaiset eivät päässeet maasta pois, olimme panttivankeina Irakissa. Osa meistä joutui strategisiin keskuksiin, ammustehtaisiin suojelemaan niitä mahdollisilta länsimaiden pommituksilta. Oman oveluuteni ansiosta säästyin niiltä, mutta jouduin melkoisen orpona kuljeskelemaan pitkin poikin maata.

Löysin siis Hadin perheen. Yhden noista monista jesidiperheistä, joiden oli paha olla. Äidittömän ja isättömän lapsikatraan, jota 19-vuotias Hadi-veli  yritti pitää kasassa ja minkä hän katsoi voivansa tehdä vain tekemällä työtä. Työttömyys on alueella  valtava, kun kaikki työt seisovat ja valtiolla ei ole edes varaa maksaa palkkoja säännöllisesti.

.Pakolaiskeskuksissa ei ole mahdollisuutta työntekoon. Ainoa työ, jonka hän katsoi saavansa, oli mennä peshmergaks, mennä taistelemaan ISISia vastaan, jättää sisarukset yksin telttaan ja lähettää heille ansionsa, että he pärjäisivät. 

Silloin vasta, kun ISIS hyökkäsivät Sinjariin ja jesidit, jotka ovat vuosisatoja, ehkä tuhansia vuosia olleet sen asujia, joutuivat pakenemaan, tulivat jesidit maailmalla tunnetuiksi. Silloin kirjoitin ystäviäni varten blogiini pienen jutun heistä, jonka kopioin tähän:







Lapsena luin Karl Mayn seikkailukirjoja ja yhdessä niistä hän kerto hurjista seikkailuista jesidien parissa. Mielikuvitukseni lensi, elin heidän villiä elämäänsä, olin jesidiprinsessa, jota muslimit vainosivat, ratsastin prinssini kanssa satapäinen vihollisjoukko kintereilläni ja piilouduimme heidän pyhiin kammioihinsa ja salaisiin luoliinsa. 

Huokailin omaa tylsää koulutytön elämääni ja eläydyin tällaisiin tarinoihin, vaikka olinkin tietävinäni, että jesidit olivat vain Karl Mayn mielikuvituksen tuotetta, jännittävää satua historiallisilta paikoilta.

Silloin kun tyttäreni vuorostaan luki noita kirjoja ja huokaili omat huokauksensa, muistin jesidit.Olin lukenut Irakin historiaa ja käsiini osui brittiläisen arkeologin Layardin kertomukset pohjois-Irakin Kurdistanissa.
Hän mainitsi villin heimon, jesidit.
He siis olivatkin totta. Karl May oli tehnyt Layardin kertomuksista omat tarinansa, värittänyt niitä ja saanut aikaan – näin jälkeenpäin tiedän sen – hyvin todenmukaisia tapahtumia.
Silloin ei ollut internettiä, josta saattoi googlata kaiken tiedon tarjottimelle eteensä. Piti mennä paikan paalle ja ottaa selvä.

Minä löysin jesidit, löysin heidän prinssinsä ja prinsessansa, elin heidän kanssaan elämäni mielenkiintoisimpia ja jännittävimpiä hetkiä. Kuuntelin heidän tarinoitaan, jotka eivät jääneet yhtään Karl Mayn kertomuksista jälkeen. Tutustuin heidän uskontoonsa, seurasin heidän salaisia menojaan ja he kutsuivat minua leikkisästi vaaleaksi jesidikseen. 

Jesidit ovat kurdikansaa, mutta he eivät ole muslimeja. Sanotaan, että muinoin suurin osa kurdeista oli jesidejä, mutta kun islam tuli maahan, heitä alettiin pakkokäännyttää muslimeiksi. Vain suurien uhrauksien ja kärsimysten, pakenemisten ja taistelujen kautta osa sai säilytettyä oman jesidiuskonsa. Heitä on aina vainottu. Turkin kurdialueella oli vielä muutama vuosikymmen sitten useita tuhansia jesidejä, nyt ei enää yhtään. Saksa antoi itsestään selvyytenä kaikille maahan pyrkiville jesideille turvapaikan. Muut Euroopan maat seurasivat perässä. Heitä on yhä Irakissa, Iranissa, Syyriassa ja Armeniasa ja Azerbeidzanissa.  

Heidän pyhät paikkansa ovat pohjois-Irakin vuorilla ja sinne he ovat tulleet vuosittain ympäri maailmaa joihinkin uskonnollisiin juhliinsa.

Tällä hetkellä juhlia ei pidetä. Korkeintaan surujuhlia. ISIS joukot vainoavat varsinkin jesidejä. He ovat ottaneet heitä vangeiksi, tappaneet ja kiduttaneet vain koska he ovat jesidejä. Joko käännyt muslimiksi tai kuolet. Mutta kuolet kyllä kuitenkin. Heidän kauniita tyttöjään pidetään seksivankeina ja nämä ns. Jumalan sotilaat kerskuvat teoillaan.
Ei tämä ole heille ensimmäinen kerta. He ovat jatkuvasti joutuneet hakemaan turvaa vuorilta, mutta milloinkaan eivät aseet ole olleet niin tappavia ja vihollinen niin monilukuinen.

Jesidiuskonto on sekoitus erilaisia länsi-iranilaisia vanhoja uskontoja, siinä on kristinuskoa, zarathustralaisuutta, juutalaisuutta ja islamia. Heillä on vain yksi jumala, mutta hän on antanut Malek-Tausille, ns. Riikinkukko-enkelille hallinnan maan päällä toimia jumalan sijaisena. Malek-Taus rikkoi aikoinaan jumalan käskyä vastaan ja jumala määräsi hänet helvettiin. Siellä hän katui syntejään niin kauan, että sammutti kyynelillään helvetin tulen. Siitä lähteien helvettiä ei ole. Jumala antoi anteeksi ja päästi hänet helvetistä sijaisekseen.

Muslimeille Malek-Taus on se paha enkeli, eli saatana ja he vihaavat jesidejä siksi, että nämä niin sanotusti palvovat saatanaa.




Joskus käy niinkin, että vääntää tekstiä ja lähettää sen maailmalle ja sitten kurkistaa vielä sitä ja hups...poistaa sen vahingossa. Äsken juuri kävi niin ja sain kirjoittaa koko homman uudelleen, Joten älkää ihmetelkö, jos jossakin lukee, että sivua ei ole olemassa.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Sukkia, kirjoja ja ystäviä




Meitä tyttöjä tuli tänään  Genevestä ja Tessinistä asti katselemaan Zürichin suomalaisten 
kirppiskamaa. Ja toisiaan., olihan siellä melkoinen määrä sitä tavaraa, harmi vain, että useimmilla taitaa olla kotona ylijäämää itselläkin, eikä tainnut kaikki mennä läheskään. Vahinko, sillä on niin paljon kaunista ja ennen kaikkea suomalaista.

Meillä Terhin kanssa oli muutakin mielessä. Se, että saatoimme nähdä kavereita, nykyisiä ja pitkästä aikaa kauempaakin menneisyydestä,  meillä oli  mahdollisuus yhdessä viimeistellä uutta tiliä Hadin perheelle, ja muillekin jesidiorvoille myöhemmin,  jos tilille jotain jäisi.

 Kun muutin Malesiaan, halusin päästä pois liioista kirjoistani, ja mihinkäs niitä muualle kuin Sirkun kirjaston kitaan.  Sirkulla oli kyllä monessa rivissä  ennestäänkin kirjoja, mutta ei hän kehdannut panna vastaankaan, kun ne annoin. Ja tunnettu lukutoukkahan Sirkku on.


Ja Sirkun pöytä olikin sitten kiva yllätys. Pöytä oli  täynnä sitä sun tätä kuten muillakin, mutta myös paljon kirjoja.
Olin päättänyt olla ostamatta yhtään mitään mistään ja hämmästyin kun  Sirkku alkoi mättää kassiin vanhoja kirjoja ja kertoi, että tuo on sinun ja  tuo ja tuo....

En ollut oikeastaan yhtään surullinen, että sain näitä takaisin. Eivät nämä niitä kaikkein huonoimpia olleet.
Niille minun muille kirjoilleni, jolleivät nyt menneet kaupaksi, keksiköön hän ratkaisiun.

Kirjoja on nykyään kaikkialla jo liikaa. Kirppikset tuskin ottavat vapaaehtoisesti mitään vastaan, eikä niitä vakisinkään voi viedä. Nekin ovat hukkumassa kirjoihin. Entinen keino noin 30 v. sitten, että jätin kirjakasseja jonnekin ratikkapysäkille ja ne löysivät pian uuden iloisen omistajan  (tiedän, sillä joskus jäin vaanimaan niiden kohtaloa) ei onnistu enää. Ja nythän voi kirjoista nauttia tabletin muodossa....joten kannattaako niitä nyt edes hankkia.

Kannattaa. Kirjan kanssa voi keskustella. Tabletin ei. Kirjaan voi laittaa merkintöjä, hyväksymisiä ja vastalauseita, jos se on nimittäin Oma. Sitä minä teen ja siksipä en niitä kirjoja ainakaan voi antaa edes eteenpäin, ei ainakaan tutuille , Huomautukseni saattavat olla hyvinkin henkilökohtaisia. Lainastokaan ei onnistu, sillä ne kirjat, joita sieltä hakisin, olisi niitä, mitä ei enää saa kaupasta ja oi jee, jos niihin jotain raapustaisit.

Mutta suurempi yllätys oli tyttärelleni Marille, joka huomasi Sirkun läjässä vanhan lapsuutensa satukirjan. Eikä äiti päässyt ihan kunnialla asiasta. Olisi pitänyt  ensin kysyä että haluaako hän sen takaisin. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, kun hän ei enää muutamaan vuoteen ollut ollut satuiässä.

Vaikka olinkin niin kaltoin kohdellut häntä silloin monta vuotta sitten sen kirjan suhteen. sain häneltä joululahjan, joka ei valmistunut ihan jouluksi, mutta eilen illalla.  Ja tänään sen sain. Tai ne.

Sukat.
Ihanat ruususukat, joita tytär oli kutonut kaikessa hiljaisuudessa ja kaikkien kiireittensä keskellä.

Nyt sitten tämä ilta menee niin, että istun ruususukat jalassa ja ne jalat pöydällä, litkin viiniä ja siihen viiniin kastan Tessinin Tuirelta  saamani manteli canduccit (korpuntapaisia ja aivan ihania).



Kyllä kannatti  mennä kirppikselle.



maanantai 25. tammikuuta 2016

Valinta


He  halusivat etsiä onnea ja uutta elämää meren  takaa



Kun saat samaan aikaan sekä ilo-että surusanoman, et tiedä itketkö ilosta vai surusta. Sinä vain itket ja kirjoitat aivan sekavia kun viestin kertoja odottaa kommenttejasi saman tien.

En tunne heitä, en tuntenut sitä toistakaan perhettä.
Olin  ystäväni Majidin autossa,  kun hän sai puhelun, jossa muuan jesidiperhe kertoi lähtevänsä pian kohti Eurooppaa. Salakuljettajat olivat jo tiedossa, samoin kumivene ja pelastusliivit.
Päivämääräkin oli jo lyöty lukkoon.
En ymmärtänyt puheesta mitään ja lopetettuaan puhelun Majid kertoi mistä oli kysymys.

Soittaja  oli kolmilapsisen jesidiperheen isä. Perhe oli menettänyt 8 jäsentään Sinjarin vuorilla paetessaan ISISiä.ja nyt he olivat jättämässä surulliset muistonsa taakseen ja halusivat alkaa uuden elämän Euroopassa.
Kauhistuin ja pyysin Majidia soittamaan takaisin ja varoittamaan, kieltämään ehdottomasti. Huusin itse puhelimeen melkein hädissäni, - älkää menkö, älkää menkö, meri on myrskyinen tähän aikaan ja moni kuolee. Luvatkaa, ettette meine. -
Eivät he mitään luvanneet.
- Katsomme tilannetta, he sanoivat. Harkitsemme uudelleen, jos meri tosiaan on myrskyinen.
- Mutta se saattaa muuttua seuraavassa hetkessä, merestä ei koskaan voi tietää, sanoin. .
Minäkin, paras merenkävijä!

Ja he lähtivät, mukanaan toinen jesidiperhe lapsineen.  Matkalla he olivat kuulemma muistelleet sanojani ja varoituksiani ja lupasivat toisilleen, että jos meri todellakin velloo ja aallot tuntuvat vaarallisilta, he odottavat seuraavaa rauhallista päivää.

En tiedä yksityiskohtia, ne tulevat perässä. Mutta perhe pääsi satamaan ja meri ei näyttänyt pahalta. He alkoivat kuitenkin epäröidä. Muistelivat kuulemma sanojani, että meri muuttuu koko ajan. Ja vene näytti niin onnettoman huterolta.

Toinen perhe lähti.
He eivät koskaan päässeet perille. Meri vei heidät. Vei kaikki siinä kumiveneessä olleet.
Siitä he kuulivat seuraavana päivänä. Mutta silloin he olivat jo kääntyneet takaisin kotimatkalle
.
He soittivat Majidille päätöksestään ja tämä lupasi huolehtia heidän matkastaan Irakin puolelta  Dohukiin. Kotia heillä ei enää ollut. Se oli jäänyt Sinjar-vuorille, jonka ISIS oli valloittanut ja rikkonut heidän kylänsä.

Matka  Irakin Kurdistaniin  oli pitkä ja vaikea kolmen lapsen kanssa. Turkki oli sulkenut rajat yksityisiltä ja heidän oli ylitettävä vuoret kävellen ja tultava salateitä, joita he eivät edes tunteneet. Vuorilla oli lunta ja ilmassa oli miinusasteita. Lapset väsyivät ja heitä kannettiin. Kylien ihmiset  antoivat heille  ruokaa ja he saivat  nukkua yhden yön turkkilaisessa kylässä.
He tapasivat matkalla PKK-sotilaita ja nämä auttoivat heitä löytämään oikeat polut, kulkivat osan matkaa mukana. 

 Lumiset ja kylmät polut veivät heitä vuorten läpi takaisin  kohti Kurdistania
 
 Ora-kylä, 75 km Dohukin kaupungista, oli heidän vaelluksensa päämäärä, jossa heitä odotettiin.  Hyvin päättynyt Odysseus oli loppu ja he kertovat saaneensa uuden elämän. Olisi voinut olla toisinkin.



Tänne asti heidän oli käveltävä, mutta tässä odottivat jo Majid ja hänen veljensä. Kuvassa veli oikealla.
   .
Nyt he asuvat jossain keskeneräisessä, vieraiden omistamassa talossa, josta puuttuu  seiniä ja kaikkea muutakin. He palelevat muovien ja pahvien alla, mutta he ovat onnellisia, vaikka suru ystävien puolesta vie siitä osansa. 



lauantai 16. tammikuuta 2016

UNHCR ehdotti adoptiota



Ajattelin pyytää oikein alan ihmisten apua voidakseni auttaa tavalla tai toisella Hadin perheen tilannetta pakolaisleirillä.
Soittelin eri hyväntekeväisyysjärjestöihin. Ei kukaan tuntunut tietävän mistään mitään. Ainakaan auttaa ei mikään järjestö voinut. Autettavia on maailmassa liian paljon. Ymmärrän. Tai en.

Caritas, jonka kanssa olin vuosikausia hyvinkin aktiivinen silloin, kun Vietnamin pakolaisia alkoi saapua Sveitsiin, tiesi sanoa vain, ettei heillä ole mitään toimintaa Irakin Kurdistanissa. Eivät maininneet, että Etelä-Irakissa on, josta Kurdistaninkin apu hoidetaan. Kurdistanhan kuuluu vielä Irakiin.
UNHCRlta   sain vastauksen .: Adoptoi heidät, niin he pääsevät Sveitsiin.

En tiennyt itkeäkö vai nauraa.. Heidän paikkansa on Kurdistanissa. Sieltä on jo liikaa lähtenyt maailmalle.
Minä mummoikäinen adoptoimassa 7 jesidilasta, kun muuta keinoa heidän auttamiseensa ei mukamas löydy voisi olla aikamoinen otsikko bulevardilehdillekin.

Olen lähetellyt luottoystävän kautta lapsille kyselyjä heidän voinnistaan ja kuulin, että lämpötilojen alettua keikkua nollan molemmin puolin, teltta on kuin jääkellari.  Reikiä peitetään muovipaloilla ja kun mennään ulos, muovisandaaleihin tungetaan, mikäli sinne mahtuu, riepuja sukkien puutteessa. 
En ole aivan varma, onko kaikilla lapsilla lämpimiä vaatteita tarpeeksi, joten Western Unionin kautta lähti hätäapua.

Jossakin sanottiin, että perusta järjestö ja ala kerätä rahaa lapsille. Helposti sanottu. Minäkö osaisin perustaa jonkinlaisen järjestön? Mutta kuitenkin, se on todennäköisesti ainoa mahdollisuus saada jotain aikaan.

 On ystävä, suomalainen Heli Bathija Genevessä, joka on perustanut muutama vuosi sitten järjestön "Hope of the babies". Sen nimiin niin Suomessa kuin Sveitsissäkin ihmiset kutovat Afganistanin sairaaloihin vauvoille lämpimiä nuttuja ja peittoja.
 Afganistanissa syntyy yuosittain noin miljoona lasta kylmiin ja vaikeisiin olosuhteisiin ja vaikka hänen apunsa on vain pisara, se auttaa kuitenkin joitakin.  Ihana, ihana Heli, jonka sydän lyö oikeaan tahtiin.

Menin siis eilen Geneveen.  Helin suurenmoinen idea oli, että voisin käyttää heidän tiliään, toisin sanoen tehdä sille oman haaran , "Hadi's Family", johon maaliskuun loppuun asti voisin kerätä Hadin sisaruksia varten rahaa, niin kauan kunnes oma perustettava tili lähtee juoksemaan.

Tapasin myös Terhi Lehtolan, joka taitaa olla oikein finanssi- ja tilinperustamisexpertti ja hän lupasi auttaa sen uuden tilin avaamisessa.  Sarakin, hänen tyttärensä taisi innostua asiasta.

Maaliskuussa menen uudelleen Kurdistaniin ja tilanteen mukaan järjestän lasten elämää paikan päällä.

Mielessäni pyörii jonkinlainen kummikerho, jossa voisimme järjestää Hadin sisarukset pois leiriltä, vuokrata heille asunnon ja maksaa sen kulut. Mietin ensin epäröiden, että kävisikö tällainen päinsä ilman vanhempia, mutta näissä olosuhteissa on kuulemma  hyvin tavallista, että lapset ovat keskenään. Jos Hadi lähtee peshmergaksi, kuten hän suunnittelee, on  Hoda, 15 v. seuraavaksi vanhin ja jo kokenut taloustöissä. Onhan hän nyt jo yli vuoden hoitanut sisaruksiaan.

Heille on ehkä muitakin mahdollisuuksia saada elämälle sisältöä, jatkaa koulunkäyntiä ja kasvaa aikuisiksi kaiken sen pahan  jälkeen, mitä he ovat kokeneet.
Eli, jos jollakin on ideoita, mietitään niitä yhdessä. 

Onhan tämäkin vain joitakin pisaroita , mutta  pienen lammen ainakin toivoisin tästä syntyvän.




 Lapset:

Hadi, 19 (poika)
Hoda, 15 (tyttö)
Falak, 14 (poika)
Dunja 13 (tyttö)
Diar,   11 (tyttö)
Dima  8
Diana 8  (kaksostytöt)


Helin tili:

Hope of the Babies
International (HOBI)

IBAN CH92 0900 0000 1269 9030 8

SWIFT (BIC) POFICHBEXXX

Jos tarvitaan: Pankki on PostFinance AG, Bern

 TÄRKEÄTÄ!!! Tämä on "laina" tili eli älkää unohtako motiivia HADI'S FAMILY

 

  Yhteystiedot: marja.baumgartner@yahoo.com

  

 


maanantai 11. tammikuuta 2016

Zürichin lentokenttäyö





Ei, en ole tällä kertaa menossa minnekään enkä vietä yötäni lentokentällä, mutta haluan kertoa lyhyesti  siitä, miten Zürichin lentokentällä suhtaudutaan kodittomiin yöpyjiin.

Päivälehti Tages Anzeigerissa oli tänään juttu siitä, että kun viimeiset matkustajat ovat poistuneet ja virallinen lentokenttätoiminta lakkaa puoli yhdentoista aikaan, saapuvat paikalle enemmän tai vähemmän vakituiset laitapuolen yöpyjät.
Jotkut tulevat silloin tällöin, jotkut säännöllisesti jo vuosikausia.

 Heitä ei ajeta sieltä pois vaan jopa heidän turvallisuuttaan ja terveydentilaansa valvotaan.
Joka yö lentokentän läpi kulkee kahden hengen partio katsomassa, että kaikki on hyvin.
Klotenin kunta, johon lentokenttä kuuluu on vastuussa siellä yöpyjistä. Jos he tarvitsevat apua, kunta auttaa.

Näm ihmiset tunnetaan ja heidät on hienotunteisesti rekisteröity, mutta heitä ei ahdisteta ja heidän yöpymisensä hyväksytään niin kauan kuin mitään ongelmia ei esiinny.
Jotkut haluavat esiintyä nimettöminä ja se sallitaan. Heillä saattaa olla uskomattomia satutarinoita kerrottavana itsestään, mutta niitä ei oiota tai epäillä. Vaikka he eivät omistakaan suurta omakotitaloa uima-altaineen tai linnaa Ranskassa, kuten ehkä saattavat kertoa, tai eivät kuulu Interpolin salaiseen henkilökuntaan,  eivät ole töissä lentokentällä, heidän yöpymisensä hyväksytään.
Niin kauan kuin säännöt muuttuvat tai heitä alkaa olla liikaa.

Joukossa on muutama hyvinpukeutunt nainenkin, hiukset siististi kammattu, puhtaat vaatteet yllään ja heidän tiedetään jatkuvasti peseytyvän ja pesevän vaatteensa lentokentän tiloissa.
Se, mitä he päivisin tekevät, ei kuulu lentokenttävirkailijoille. Aamulla he lähtevät.

He haluavat elää näin. Heille olisi tarjolla muutakin yöpymistä, mutta tämä on heidän valintansa.

Pidän tästä tarinasta ja se saa minut hymyilemään.
  

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Hadin perhe pakolaisleirillä


Khanken pakolaisleiri jesideille lähellä Dohukia, Irakin Kurdistanissa

Jo kaukaa keskellä ei mitään näkyvät leirin vaaleat telttarivit




Khanke on yksi sen alueen 23:sta jesidipakolaisten leiristä,
Sen 16.500 ihmistä on vain osa niistä 1,8 miljoonasta Kurdistaniin sijoitetuista , jotka ovat joutuneet pakenemaan ISISiä.
Khankessa on 3120 telttaa. 2900 perhettä.
Paljon enemmän telttoja on muualla, paljon enemmän ihmisiä ilman telttoja, keskeneräisissä rakennuksissa, jossain muovien alla, jossain muissa suojissa. Mutta Khanken leiri on minulle siksi tärkeä, koska siellä on Hadin perhe.



Yhdessä noista Khanken teltoista, eräässä  kaikkein huonoimmista asuu 19-vuotias Hadi ja hänen kuusi sisarustaan.



 Heillä on ruokaa sen verran, etteivät kuole, mutta kukaan ei laske heidän vitamiinitarvettaan tai kalorioitaan. Sitä syödään, mitä milloinkin onnistutaan saamaan. Leirin alueelle ovat jotkut sen tarmokkaat asukkaat perustaneet torin, josta saa vihanneksia ja vaatteita, jos on rahaa. Useimmilla ei ole.  Ei myöskään Hadin perheellä. 

Halusin jutella jonkun kanssa ja minut vietiin Hadin ja hänen kuuden sisaruksensa telttaan.
Ei olisi pitänyt kysyä, missä heidän vanhempansa olivat, kun näin kahden kahdeksanvuotiaan hääräävän kattiloiden kanssa. 
- Ei heitä ole, sanoi toinen kaksosista ja käänsi päänsä pois.  Silloin ymmärsin. 





Istumme  teltan seinien viereen levitetyillä patjoilla, seitsemän lasta, oppaani ja tulkkini ja minä.
Lasten takana teltan takaosassa on verhoilla peitetty alue, jossa ovat vuodevaatteet ja ne pari vaatetta, mitä he ovat saaneet talvea varten. Riittävästi, he sanovat.
Edessä teltan oviaukon luona on pieni sähkölämmitin ja televisio pienellä pöydällä. Joka teltassa on samanlaiset. Epäilen, riittääkö sähkölämmityksen teho talven kylminä öinä. Television ymmärrän hyvin. Ei ihmisiä enää pidetä pussissa leireilläkään.

Hadi kertoo perheensä vaiheita:






Heidän isänsä oli farmari ja heillä oli sen verran maata, että sen anti riitti muutamaksi kuukaudeksi vuodessa,  Lopun aikaa isä ja Hadi olivat töissä Dohukissa.
Oli elokuun alku ja he olivat juuri palanneet kotiin farmin syystöihin, kun he kuulivat ISISin olevan tulossa., Heidän kylänsä oli Sinjar vuorten takana ja päästäkseen kaupunkiin, piti vuoret kiertää.
Heille tuli kiire kerätä vaatteita ja vähän ruokaa ja paeta Dohukin kaupunkiin kävellen. Heillä ei ollut autoa.
Kolmen tunnin jälkeen tuli vastaan ihmisiä,  jotka kertoivat, että ISIS oli tukkinut tien, he eivät pääsisi näiden ohi. Suunnitelmat muuttuivata ja he kääntyivät kulkeakssen Syyriaan, mikä oli lähempänä.
Matkan varrella oli Znunun pikkukaupunki ja he löysivät talon, josta ihmiset olivat jo paenneet. He olivat siellä kaksi päivää, kunnes heidän luokseen tuli kuusi miestä, mukana sukulaispoika  jotka olivat menossa taisteleman ISISiä vastaan ja he pyysivät Hadia mukaan ja hän päätti liittyä heihin. Hän sai aseen ja he lähtivät.
Isä jäi perheen luokse.

Pojat eivät päässeet pitkällekään, kun näkivät jo ISISin joukkoja. 15 minuuttia taisteltuaan, neljä pojista päätti lähteä karkuun.  He ottivat autonsa ja lähtivät ja Hadi ja hänen serkkunsa jäivät puolustamaan selustaa pakenijoille. Ihme kyllä, ISIS luovutti ja lähti ja pojat palasivat  ja menivät muutaman sadan metrin päähän siitä  talosta jossa Hadin perhe oli.
ISIS ilmestyi heidän peräänsä ja pojat ampuivat heitä. Mutta kauhistus, ISISin taistelijat menivät suoraan siihen taloon, jossa Hadi perhe oli eikä Hadi uskaltanut ajatellakaan, mitä siellä tapahtui. He katselivat ikkunasta ja miettivät juuri mennä paikalle, tapahtui mitä tapahtui, kun näkivät, että äiti ja isä vietiin autoon. Lapset olivat olleet piilossa eivätkä ISISin miehet löytäneet heitä.
Tämä oli paon 6. päivä.

- Odotimme 3 päivää, jos vanhemmat olisivat päässeet takaisin. Mitään ei kuulunut ja .me päätimme yrittää  Syyriaan. Siellä jossakin, rajan lähellä oli tyhjä maalaistalo, jonka sivurakennuksessa yövyimme.  Aamulla näin ikkunasta  ISISin auton lähellä..Sen mentyä tuli kaksi syyrialaista autoa, jonka miehet murtautuivat taloon, varastivat sieltä sylin täydeltä tavaraa ja lähtivät. Olimme piilossa ja kukaan ei huomannut meitä. ISISin auto tuli samassa paikalle, pysäytti miehet ja ampui heidät kaikki.  He ottivat miesten autot ja jättivät ruumiit sinne.
Rajalle ei ollut pitkä matka, mutta en ollut ollut koskaan täällä aikaisemmin enkä tiennyt minne suunnistaa. Oletin tilanteen olevan vähän rauhallisempi ja soitin eräille sukulaisille ja pyysin heitä hakemaan meitä takaisin Kurdistaniin.   Jonkin ajan kuluttua yksi heistä tulikin jonkun syyrialaisen ystävänsä kanssa ja he ottivat meidät mukaan. Lähtiessämme tuli taas ISIS ja ajoi peräämme mutta me saimme ammuttua heidän autonsa renkaihin, niin etteivät he päässeet peräämme.

Kaikkea tätä Hadi kertoo  tasaisella ja ilmeettömällä äänellä ja näen selvästi, että hän pakottaa itsensä vain puhumaan. Ei ajattelemaan.

-Olin soittanut sedällenikin ja hän odotti rajalla. Pyysin häntä ottamaan lapset mukaansa ja viemään heidät johonkin turvaan. Itse halusin taistelemaan ISISiä vastaan. Setä oli lähtöäni vastaan, mutta jätin hänelle lapset. Vihani ISISiä kohtaan oli silmitön. Halusin kostaa, kostaa, kostaa kaiken mitä he olivat meille ja muille tehneet.
Palasin lähelle kotikylääni ja liityin ISISiä vastaan taisteleviin PKKn joukkoihin. Avasimme väylän Sinjarin vuorelle paenneille usealle tuhannelle jesidille ja he pääsivät turvaan. 

 Jäin vielä  siihen asti taistelemaan, kunnes sain luodin jalkaani ja pääsin peshmergojen helikopterilla sairaalaan.

Viime huhtikuussa Hadi palasi siviilielämään ja löysi perheensä Khanken leiriltä.
Ensin Hadi olisi halunnut jättää koko Kurdistanin, lähteä niin kauas kuin mahdollista, liittyä noihin tuhansiin ja taas tuhansiin, jotka tekevät vaarallisen matkan kohti Eurooppaa, kulkevat päiväkausia palellen ja nälissään, ylittävät myrskyisän meren ja jos hyvin käy, päätyvät maahan, johon heitä ei haluta. Tai sitten eivät koskaan pääse perille minnekään.
 Olin kauhuissani ja onneton. Olin sulkenut nämä lapset sydämeeni ja pelkäsin heidän tekevän tyhmyyksiä. Kauhukertomukset siitä matkasta, omani ja muiden saivat hänet muuttamaan mielensä.

Sen sijaan  hän  miettii nyt lähtöä takaisin vuorille. Tällä kertaa omiin peshmerga-joukkoihin. Sillä  muutamalla sadalla dollarilla,  minkä hän ansaitsee, hän voi jo jotenkin auttaa sisaruksiaan. Hänen koulunsa on käyty, hän sanoo, mutta kun ISIS on voitettu ja mahdollisuudet paranevat, on sisarusten saatava parempi elämä.

Vanhemmista ei tiedetä mitään varmaa. Kuulin, että joku leirillä oli tiennyt kertoa  nähneensä isän joutuneen sellaiseen miesten ryhmään, joka oli ammuttu. Paljon toivoa ei ole äidinkään löytämisellä, sillä vanhempien naisten ei katsottu hyödyttävän ketään ISISin taistelijoita.
Lasten toivoa ei kuitenkaan ole viety. Heille ei puhuta epäilyksistä ja kuulopuheista mitään.

Tämä on Hadin perheen tähänastinen tarina ja sillä ei ole vielä loppua. Toivoisin sydämestäni, että heidän tarinansa saisi onnellisen lopun, tietäen kuitenkin, että  tämäkin on vain yksi tarina sadoista tuhansista samantapaisista, yhtä keskeneräisistä ja yhtä vaikuttavista.



-