sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ashti ja Ashtin veli




Ashtiin törmäsin, kun etsin epätoivoisesti ravintolaa, jossa saisin paistettuja munia aamiaiseksi. Vaikka kuinka yritin selittää useissa paikoissa, piirtää ja kotkottaa, ei tajuttu, että halusin munia. Aamiainenhan on täällä oikeastaan erilaisten keittojen aikaa. Lopuksi astelin, jo melkoisen kyllästyneenä ja valmiina vaikka minkälaiseen lampaanaivokeittoon,  punasävyiseen ravintolaan, jossa ovella jo sanottiin iloisesti että Good morning. Ja sen jälkeen söinkin aika usein Ashtin ravintolassa - vaikkei se oikeasti hänen ole - aamiaiseni, jonkinlainen pitsan tapainen leipä eri koristuksilla, mutta paistettu muna siinä päällä Ja meistä tuli sen verran  kavereita, että Ashti kertoi lapsuudestaan amerikkalaisten sotilaiden apurina Dohukissa ja näytti valokuvaa, jossa pieni hento poika seisoo totisena topakan jenkkisoturin vierellä.. Tätä soturia hän kuljetteli pitkin basaareja, toimitti juoksupojan asioita ja oppi hyvin englantia. Amerikkalaiset häipyivät aikoinaan, mutta Ashtin kielitaito jäi ja siitä olen minäkin hyvin kiitollinen, sillä siten saan aina helposti aamiaiskananmunani ja ystävällistä neuvontaa muissakin asioissa. Ashti on kaikin puolin herrasmies ja todellinen aarre kurdia osaamattomalle.

Sillä välin, kun olin itse taas poissa maasta, tuli ystäväni Raili Irlannista tilalleni Ashtin aamiaisvieraaksi. Ravintolaan oli dfpoissaollessani ilmestynyt töihin Ashtin  velikin, joka kertoi Railille suunnittelevansa muuttavansa Ruotsiin. Ensin siis hieman rahaa säästöön, sitten Turkin Izmiriin ja sieltä kumiveneellä Kreikkaan jne.

Raili tuntee yhtä hyvin kaikki nuo surulliset myrskykuolemat huterissa  veneissä  kuten me kaikki muutkin, kuin myös sen, millaista pakolaisen elämä Euroopassa todella on, ja senkin, että Irakin kurdeilla, joilla ei ole mitään todellista todistettavaa hätää, saavat jonkin ajan kuluttua palata kotiinsa häntä koipien välissä. Raili puhui ja varoitti, mutta kun minä jonkin ajan kuluttua taas saavuin aamiaiselleni, oli veli yhä lähdössä.
Tähän lähtijoiden joukkoon ilmestyi myös kananmunanpaistajani, syyrialainen J, joka halusi Sveitsiin, koska minä varmaan pystyisin sen helposti järjestämään. Eihän siihen tarvittu kuin viisumi ja hän tulisi ja eläisi elämänsä onnellisena siellä. Tai kun minä en kerran  pystyisi hänen elämäänsä järjestämään, hän voisi lähteä Ashtin mukana Ruotsiin.

Taholtani seurasi  Railin tapaan monenlaisten selitysten ja varoitusten vyöry. Vasta kun kerroin perheestä, jonka ystävät hukkuivat mereen tai  onnettomista maahanmuuttajista, jotka eivät saaneet tehdä työtä, asuivat kerrossängyissä parakeissa ja joiden läsnäoloa ihmiset useimmissa maissa eivät edes hyväksysi he alkoivat miettiä uudelleen.  Pelottelin ja selittelin monta aamullista ja monen kananmunan verran, mutta lopulta  eräänä aamuna Ashti kertoi, että pojat olivat luopuneet ajatuksestaan. En tiedä syyrialaisen J:n todellisia mahdollisuuksia, Ehkä hänellä niitä olisikin, mutta Ashtin veljen onnistuminen saada  pakolaisen status Ruotsissa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hänellä ei ole mitään vaaraa uhkaamassa Kurdistanissa.  Nämä seikkailunhaluiset mukavat nuoret miehet, vaikka heidän halunsa parempaan elintasoon onkin ymmärrettävää, vievät vain paikan todellista uhkaa kärsiviltä, kuolemaa paossa olevilta ihmisiltä.

Tunnetaan Railin kanssa nyt hiukan pientä ylpeyttä. Ainakin Ashtin veli jää rakentamaan uutta, ISISin jälkeistä Kurdistania, eikä ryhdy turhiin seikkailuihin. J:n   matka Syyrian Aleposta Irakin Dohukiin ehkä jatkuu jonnekin muualle. Mutta sekin on taas toinen tarina.

2 kommenttia:

Jael kirjoitti...

Kyllä niin toivoisi että asiat olisivat niin että haluaisivat olla omassa maassaan ,jossa kaikki olisi hyvin.

Marja Baumgartner kirjoitti...

Totta puhut, Jael. Ei kukaan halua lähteä kotoaan, jos kaikki on hyvin. Täällä, vaikka useimmilla ei ehkä ole hengenvaaraa, vallitsee valtava työttömyys ja varsinkin nuorilla on usko tulevaisuuteen aika heikoilla.